2. Bohmian Rhapsody

Ei ole mitään syytä jakaa maailmaa osiin.
David Bohm

Uskonnoilla on kautta aikojen ja kaikkialla ollut monopoli maailmanselitysmallina. Uskonnolliset kirjat ja perinteet ovat tarjonneet tanakan perustan ihmisten maailmankatsomuksille. Ne yhdistivät ja erottivat ihmisiä, jakoivat meihin ja heihin.

Antiikin filosofit ja tiede haastoivat kirkon arvovallan. Alettiin uskoa, että järki ja logiikka pystyvät uskontoja paremmin selittämään, mitä maailmankaikkeus on ja mikä on oma roolimme tässä kaikessa.

Järki ja logiikka eivät selitä kaikkeutta.

Mekanistinen maailmankuva sai 1600-luvulla pontta fysiikan ja biologian uusista teorioista. Monet kuvittelivat, että kaikki luonnonlait paljastuvat pian ja maailman voi kohta täysin ymmärtää ja selittää. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Kaksi hurjaa teoriaa osoitti mekaanisen katsomuksen perusoletukset vääriksi. Ensin Albert Einstein julkaisi suhteellisuusteoriansa vuonna 1905, ja heti perään Max Planck ja Niels Bohr kollegoineen alkoivat kehitellä ideoita, joista syntyi sittemmin kvanttiteoria.

Kvanttifysiikan mukaan atomit eivät ole kiinteää ainetta, kuten oli kuviteltu. Atomien hiukkaset ovat energiaa ja kenttiä, jotka kytkeytyvät toisiinsa niin, että ne eivät voi mitenkään olla erillisiä.

Uusi fysiikka on vastoin tervettä järkeä.

Uudet ajatukset olivat sanoin kuvaamattomia ihan kirjaimellisestikin. Ne olivat outoja, abstrakteja, järjenvastaisia ja yleistä käsitystä uhmaavia.

Monet filosofit luopuivat yhden totuuden taktiikasta, ja tiedemiehet alkoivat tutkia kokonaisuuden sijasta yksityiskohtia.

Bohmia vaivasi erityisesti vakavat ristiriidat kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian välillä. Molemmat teoriat eivät voi olla totta.

Kvanttifysiikassa syy-seuraussuhde ei päde hiukkastasolla, eikä siksi ole mitään keinoa ennustaa, mitä subatomisella tasolla - atomin sisällä - tapahtuu. Albert Einstein vastusti tätä käsitystä ja ilmaisi sen kuuluisassa lauseessaan: "Olen vakuuttunut, että jumala ei heitä noppaa universumilla."

Näkymätön yhteys

Johtavat fyysikot eivät löytäneet yhteistä säveltä olemassaolon selittämiseksi. Bohm ihmetteli, miten hänen kollegoilleen riitti, että he pystyivät selittämään ja ennustamaan, mitä heidän kokeissaan tapahtuu. Häntä itseään kiehtoivat fysiikan filosofiset kysymykset. Erityisesti hän pohti, mitä tarkoittaa se kvanttifysiikan ilmiö, että energian voi katsoa olevan diskreettiä, mutta ei erotettavissa.

Havaitseminen muuttaa havaittua kohdetta.

Haastattelussa vuonna 1978 Bohm selitti tätä: "Jos kaksi asiaa vaikuttaa toisiinsa jakamattoman energian välityksellä, yhteys niiden välillä on jakamaton. Tästä seuraa, että koko universumi on perustaltaan jakamaton. Siksi havaittua kohdetta ei voi erottaa laitteesta, joka sitä tarkkailee. Itse asiassa aina, kun tarkkailet, tarkkailun kohde muuttuu."

Tämä merkitsee, että havaitseminen sinänsä muuttaa havaittua kohdetta. Bohm oli huomannut näin tapahtuvan hänen omassakin ajattelussaan. Ajatusten tarkkaileminen muutti niitä.

Tajunta ja aine muistuttavat toisiaan.

Bohmille fysiikka ei rajoitu fyysisiin ja mitattavissa oleviin ilmiöihin. Hänestä tuntui, että tajunnan ja aineen välillä on ilmeinen yhteys. Ne muistuttavat toisiaan. Näkemämme ulkoinen liike vaikuttaa siihen, mitä tunnemme sisällämme.

Useimmat tiedemiehet keskittyvät vain käytännön sovellutuksiin. Syvemmät kysymykset eivät heitä kiinnosta. Muutamia poikkeuksia Bohm mainitsee: Niels Bohr, Albert Einstein, Georg Wilhelm Friedrich Hegel ja William James. Kaikki he inspiroivat Bohmia menemään syvemmälle. Mutta Krishnamurti nosti rimaa vielä lisää ja sai Bohmin pohtimaan, mitä on tajunnan tuolla puolen.

Pitkä ja kivinen tie

David Bohm syntyi Amerikassa joulukuun 20. päivänä 1917. Hän opiskeli fysiikkaa Pennsylvania State Universityssa ja valmistui 1939.

Nuoren miehen lahjakkuus ei jäänyt huomaamatta. Sodan alettua Robert J. Oppenheimer kutsui Bohmin johtamaansa ryhmään, jonka huippusalainen tehtävä, nk. Manhattan-projekti, johti atomipommin tekemiseen.

Viranomaiset kuitenkin estivät Bohmin pääsyn projektin viralliseksi jäseneksi, koska tämä oli tuntenut vetoa kommunistisiin ajatuksiin, mutta kuultuaan Venäjällä tapahtuneista kauheuksista luopui julmaksi kokemastaan ideologiasta.

Bohmin elämäkerrassa Infinite Potential todetaan, että tämän tekemät laskelmat protonien ja deuteronien yhteentörmäyksessä vapautuvasta energiasta olivat hyödyllisiä Manhattan-projektissa.

Sodan jälkeen Bohm muutti Princetonin yliopistoon, jossa ystävystyi Albert Einsteinin kanssa. Miehiä yhdisti tieteen lisäksi kiinnostus inhimillisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin.

Nuoren Bohmin kiinnostus kommunismiin aiheutti hänelle trauman. Hänet karkotettiin kotimaastaan sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt todistamasta ystäviään vastaan McCarthy-oikeudenkäynneissä.

Bohm vapautettiin kaikista syytteistä, mutta Princetonin yliopisto ei suostunut uusimaan hänen työsopimustaan, vaikka professori Einstein sitä vahvasti puolsi.

Kymmenen vuotta nöyryytetty, turhautunut ja masentunut fyysikko tutki, opetti ja kirjoitti. Neljän Brasiliassa vietetyn vuoden jälkeen Bohm sai Einsteinin avustuksella pestin Israelista. Kaksi vuotta myöhemmin hän muutti Bristoliin, ja sieltä Lontoon yliopistoon, Birkbeck Collegeen, jossa toimi teoreettisen fysiikan professorina 25 akateemista vuotta, vuodesta 1961 vuoteen 1987. Työskentelyä hän jatkoi kuolemaansa asti, lokakuuhun 1992.

Kuollessaan Bohm oli juuri saanut valmiiksi kirjan The Undivided Universe (seuraajansa Basil J. Hileyn kanssa) ja oli aloittamassa seuraavan kirjan kirjoittamista suomalaisen Paavo Pylkkäsen kanssa mielestä.

Bohm työskenteli monien tunnettujen fyysikoiden kanssa, mutta kulki koko ajan omaa polkuaan yrittäen selvittää ristiriidat kvantti- ja suhteellisuusteorioiden välillä. Albert Einstein oli kannustava, mutta Bohmia inspiroivat myös Niels Bohrin ajatukset. Hän näki niissä vakavan yrityksen ymmärtää todellisuuden perimmäinen luonne ja rakenne.

Keskustellessaan fysiikan supertähtien kanssa Bohm huomasi, että he eivät olleet valmiita piiruakaan perääntymään omista vakaumuksistaan. Hekin olivat vain ihmisiä, olettivat itse olevansa oikeassa ja vastapuolen väärässä.

Kokonaisuus ei koostu palasista

Bohm paljasti omat korttinsa jo ensimmäisessä kirjassaan kvanttiteoriasta vuonna 1951. Sen nimi oli yksinkertaisesti Quantum Theory. Bohm kirjoittaa: "Ei ole mitään syytä jakaa maailmaa erillisiin osiin. Pitää aloittaa oletuksesta, että koko universumi on jakamaton kokonaisuus ja päättymättömässä liikkeessä."

Ei ole mitään syytä jakaa maailmaa osiin.

Sama ajatus teoriaksi jalostettuna julkaistiin vuonna 1980 kirjassa Wholeness and the Implicate Order. Teorian mukaan todellisuus koostuu kahdenlaisesta järjestyksestä. Ilmijärjestys on klassisesta fysiikasta tuttu juttu. Sitä toista Bohm kutsuu piilojärjetykseksi. Viimeisinä elinvuosinaan Bohm pohti erityisesti, miten ihmiset voisi saada näkemään maailman oikein. Koemme erillisistä palasista ja kentistä koostuvan maailman, mutta kvanttinäkemyksessä kaikki havaittu kytkeytyy toisiinsa, eikä mitään voi repiä irti ympäristöstään.

Fysiikan mullistavat havainnot eivät ole juurikaan vaikuttaneet tapaamme hahmottaa todellisuutta. Korostamalla yksityiskohtia teemme vääriä tulkintoja ja luomme ristiriitoja kaikilla elämänaloilla. Asioiden todellinen luonne paljastuu vain tutkimalla niitä elävässä vuorovaikutuksessa.

Emme toimi ehjästi, koska olemme jakaneet maailman osiin, joiden kuvittelemme olevan erillisiä ja hitaasti muuttuvia. Tieteessä ja politiikassa tämä pirstomisen ja muutosvitkan yhdistelmä on ilmeistä, mutta se toimii ihan kaikilla elämänalueilla. Olemme siihen niin kiinni kasvaneita, ettemme näe sitä tai sen seurauksia.

Mekaanista ja pirstovaa elämäntapaa tukee niin kasvatus kuin kulttuurien pitkät perinteet, mutta me pönkitämme sitä oman arkemme rutiineissa ja hokemissamme yksilöllisen erilaisuuden erinomaisuudesta.

Erillisyyttä ei ole

Kvanttifysiikka haastoi erillisyyden harhan, mutta vain harvoja kiinnosti tarkistaa omia itseen liittyviä uskomuksiaan, koska oma identiteetti tuntuu aidolta ja ilmeiseltä.

Fysiikka romutti perinteistä maailmankuvaa kahdella avainalueella. Einsteinin suhteellisuusteoria murskasi ensin uskon ajan ja paikan absoluuttisuudesta. Sitten kvanttiteoria osoitti, että aineen salaisuus ei voi koskaan ratketa ainetta tutkimalla, koska hiukkaset eivät ole kiinteää ainetta.

Nämä löydökset paljastavat maailmankuvassamme isomman virheen kuin oli kuvitelma siitä, että maapallo on aurinkokunnan keskus. Silti löydökset eivät muuttaneet käsitystämme itsestämme.

Eivätkä ne myöskään johtaneet yhteiseen käsitykseen todellisuudesta. Päinvastoin, teoriat jakoivat fyysikot kuppikuntiin. Toiset luottivat kvanttimekaniikkaan, toisten mielestä siitä puuttui jokin oleellinen elementti. Einstein kuului jälkimmäiseen ryhmään, ja hänen kriittisyytensä kohdistui erityisesti hiukkastason ilmiöiden ennustettavuuteen.

Bohm yritti löytää kompromissin ja sai vahvaa tukea Einsteinilta. Fyysikoiden enemmistö kuitenkin tuumi, että Bohm tuhlaa aikaansa yrittäessään yhdistää nämä kaksi teoriaa.

Todellisuutemme on havainto.

Yksi ehdotus ratkaisuksi oli, että todellisuuden sijaan tutkitaan, miten havaitseminen piirtää mieleen kuvan todellisuudesta. Todellisuutemmehan on havainto! Tämä polku johtikin mielenkiintoiseen pohdintaan.

Mekaaniset teoriat olettavat, että tarkkailija ja tarkkailun kohde ovat kaksi eri asiaa: joku katsoo jotakin. Katsoja ja kohde vaikuttavat toisiinsa, mutta oletammeko niiden olevan erillisiä vai toisiinsa erottamattomasti kietoutuneita?

Kvanttifysiikassa molemmat ovat saman kolikon eri puolia, eivät erillisiä, vaan yhtä ja samaa liikettä. Kun kolikon heittää ilmaan, ei voi heittää vain kruunaa tai klaavaa.

Oletukset vaikuttavat siihen, mitä näemme.

Tämä oivallus johti Bohmin epäilemään koko objektiivisen todellisuuden ideaa. Ehkä teoriat ovat ulkoisia ilmiöitä kuvatessaan kertoneet enemmän oletuksista, joilla ihmiset ovat asioita tutkineet, kuin itse ilmiöistä.

Bohm koki, että tiedemiehet sulkivat silmänsä eivätkä nähneet, miten rajusti uusi fysiikka ravisteli tieteen perusteita. Jos objektiivista todellisuutta ei ole, kaikki käsityksemme ja teoriamme ovat vain oletuksia, mielikuvituksen kuorruttamia kuvitelmia.

Aktiivi agentti

Vielä on otettava yksi askel, monin tavoin oleellinen. Jos kysyy kaiken merkitystä ja paikkaamme universumissa, voi tulla kahteen vaihtoehtoiseen tulokseen.

Voi ajatella, että olemme lähinnä passiivisia tarkkailijoita, jotka vain tulkitsevat kaikkeutta kukin tavallaan. Otamme vastaan, mitä meille annetaan, ja reagoimme kuka mitenkin. Tajuntamme on kuin peili, joka heijastaa ulkoista maailmaa enemmän tai vähemmän oikein.

Toinen näkemys on, että olemme aktiivinen osapuoli, laulajia elämän laulussa, luoden omaa maisemaamme. Tämä ajatus muutti Bohmin oman asenteen elämään ja inspiroi hänet tutkimaan tajuntaa, tietoisuutta, mieltä, kieltä, havaitsemista ja merkityksiä radikaalilla otteella.

Kirjassaan Tiede, järjestys ja luovuus Bohm heittäytyy kriittiseksi ja ilmaisee epäuskonsa tieteen kykyyn koskaan selvittää elämän fundamentteja. Eipä ihme, että monet tiedemiehet eivät häntä ymmärtäneet tai ymmärsivät väärin, aliarvioivat ja suhtautuivat suorastaan vihamielisesti. Bohm oli piikki tiedeuskovaisten lihassa.

Bohm lähti siitä, että maailma on jakamaton kokonaisuus, jonka perusjärjestys on meiltä piilossa ja siellä pysyy. Aisteilla ja mittalaitteilla havaitsemamme maailma on tuon kokonaisuuden ilmentymää.

Kokonaisuuden korostaminen on paradigman muutos, joka vaikuttaa sekä ajatteluumme että toimiimme arjessa. Yksilöllistä erillisyyttä palvova ajattelu on tuottanut repiviä ristiriitoja ja rohkaissut itsekeskeiseen käytökseen, jossa oma etu menee yhteisen hyvän edelle.

Oletustemme pohja on kestämätön.

Tiede, filosofiat, politiikka ja uskonnot eivät ole pystyneet tuottamaan keinoja päästä ulos tästä loukusta, koska niiden perusoletukset ovat kestämättömät.

Bohm etsi, löysi ja osoitti puuttuvan linkin, syyn kollektiiviseen illuusioomme.

Ratkaisu on yksinkertainen: pitää nähdä maailma oikein. Se on mahdollista vain muuttamalla maailmankuvamme. Se ei kuitenkaan ole ihan helppoa.